Sitten kun olen laiha

Miten usein olet ajatellut tekeväsi elämässäsi jotakin tai pyrkiväsi kohti omia unelmia ”sitten kun”? Sitten kun lapset ovat isoja. Sitten kun työstressi helpottaa. Sitten kun olen laiha. Sitten kun olen rohkeampi. Sitten kun olen itsevarmempi. Sitten kun on enemmän aikaa.

Olet varmasti kuullut sanonnan, että jokaiselle meistä on annettu tähän elämään samanlainen määrä tunteja vuorokauteen. Oma oivallukseni vuosien varrella on ollut se, että vain minulla on valta määritellä se, mihin minä ne tunnit käytän eli miten valitsen priorisoida aikaani, energiaani ja voimavarojani. Toki tässä täytyy muistaa, että toisille meistä lähtökohdat pyrkiä toteuttamaan omia elämän pieniä ja suuria unelmia ovat paremmat kuin toisilla. Joskus niiden unelmien toteuttaminen vaatisi esimerkiksi enemmän rahaa, mikä asettaa meidät ihmiset lähtökohtaisesti jo vallan eriarvoiseen asemaan.

Mutta hyvin usein ne omat ”sitten kun” ajatukset eivät ole sellaisia, jotka vaatisivat toteutuakseen hirveästi rahaa tai muita resursseja. Sillä hyvin usein kyse on siitä, mitä sinä ajattelet itsestäsi, omista kyvyistäsi ja miten paljon ylipäätään uskot ja luotat omaan tekemiseesi. Toisekseen hyvin usein kyse on myös oman matkani oivalluksesta eli siitä, miten rohkenemme priorisoida ja käyttää sitä aikaa, mikä meille on annettu.

Joskus olen nimittäin jutellut ihmisten kanssa, joilla se oma ”sitten kun” on venähtänyt vuodeksi. Sitten kahdeksi. Ja lopulta kymmeneksi. Miten paljon elämää ja mahdollisuuksia luisuukaan käsiemme ulottuvilta, kun me yksinkertaisesti vain odottelemme sitä oikeaa, täydellistä ajankohtaa tai mielentilaa asioiden toteuttamiselle?!

Mikä meidät sitten ajaa odottamaan ja estää tarttumasta toimeen? Pelko. Epävarmuus. Luottamuksen puute itseemme. Jännittäminen. Monenlaiset hankalat ja vaikeat tunteet, joiden käsitteleminen ja otteesta irti pääseminen ei todellakaan ole helppoa. Kirjoitin aiemmin tänne blogiin pienen selviytymisoppaan jännittäjälle, josta kannattaa käydä poimimassa vinkkejä siihen, miten uskallat pyrkiä kohti omia unelmia jännityksen ja pelon tunteista huolimatta.

Hyvin usein on kuitenkin niin, että me todella jäämme odottelemaan useiksi vuosiksi sitä parempaa aikaa ja mielentilaa toteuttaa jopa hyvin pieniä, arkisia ja yksinkertaisia asioita, kuten hihattoman kesämekon pukemista juhliin. Tai uuden alan opiskelua. Tai rohkeutta vaativan harrastuksen aloittamista. Me odottamaan vuosia sitä parempaa, laihempaa tai kiinteämpää kehoa. Me odotamme pelon, epävarmuuden ja jännityksen tunteiden muuttumista rohkeudeksi ja itsevarmuudeksi.

Mutta vasta ryhtymällä tekemään tekoja saatat alkaa tuntea oloasi varmemmaksi ja rohkeammaksi. Vasta tekemisen kautta mielentilasi muuttuu valmiimmaksi. Walt Disney on mielestäni kiteyttänyt kaiken edellä mainitun yhteen lauseeseen hyvin kuvaavasti: ”All our dreams can come true, if we have the courage to pursue them.” Ota ensimmäinen askel jo tänään. Vaikka olisit kesken. Vaikka olisit epävarma. Vaikka et kokisi olevasi rohkea. Sillä nämä vaikeat tunteet todella alkavat helpottaa, kun vain uskallat aloittaa!

Mikäli aihe resonoi sinussa, tee tämä harjoitus. Listaa itsellesi ylös, minkä kaiken tekemistä olet lykännyt ja ajatellut, että teet sen ”sitten kun”. Pohdi myös, miten iso osa näistä asioista liittyy tavoitteeseen ”sitten kun olen laiha”. Kirjaa näiden asioiden ympärille tunteita, mitä ne sinussa herättävät. Valitse listalta yksi asia, tekeminen tai unelma, jota kohti harjoittelet kulkemaan jo tänään. Mieti, mikä olisi pienin mahdollinen askel, jonka voisit tehdä tämän asian toteutumiseksi nyt heti. Jos olet esimerkiksi lykännyt hihattoman kesämekon käyttöä vuosia ja ajatellut, että voit käyttää sitä sitten kun olet laihempi, ensimmäinen askeleesi voisi olla ottaa kesämekko aluksi roikkumaan johonkin näkyvälle paikalle kodissasi joksikin aikaa. Toinen askel voisi olla sovittaa joku päivä mekkoa päälle. Kolmas askel olisi käyttää mekkoa esimerkiksi etätyöpäivän ajan tai oleilla se yllä kotona työpäivän jälkeen. Seuraavaksi voit kokeilla oleilla mekko yllä omalla pihalla ja sen jälkeen kyläillä esimerkiksi tutun ja turvallisen ihmisen luona.

Sitten kun” -ajatteluun liittyy vaikeiden tunteiden lisäksi hyvin usein myös jonkinlaista katastrofiajattelua. Pelätään, että jotakin pahaa tapahtuu tai murehditaan aivan liikaa muiden ihmisten ajatuksia, mielipiteitä ja kommentteja. Pilkkomalla itsellesi vaikealta tuntuvan asian pienmpiin osiin, mahdollistat itsellesi onnistumisen kokemuksia, kasvatat itseluottamusta ja itsevarmuutta ja saat ymmärrystä siitä, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Muistathan: pienet askelet mahdollistavat isoja onnistumisia! <3

Mielekäs muutos – voiko se oikeasti toimia?

Dieettikulttuuri on opettanut meidät siihen, että hyvinvointia kuuluu edistää kurinpalautuksen avulla. Tähän sisältyy ajatus siitä, että hyvinvointiin liittyy tietynlaisia sääntöjä ja että näiden sääntöjen rikkomisesta seuraa jonkinlaista ikävää ja ei-toivottua. Esimerkkinä tästä toimii loistavasti dieettikulttuurin perusajatus siitä, että ruoat jaotellaan sallittuihin ja kiellettyihin ja että jälkimmäiseen sortumalla seurauksena on lihominen.

Dieettikulttuuri vetoaa markkinoinnissaan epätoivoisten ihmisten tunteisiin. Tässä on isketty todelliseen kultasuoneen, sillä kukapa meistä ei haluaisi eroon omasta kehoahdistuksesta ja mahdollisista ylimääräisistä kiloista mahdollisimman helposti, nopeasti ja vaivattomasti?

On sanomattakin selvää, että liian tiukkaa ja rajoittavaa dieettiä vain harva jaksaa ylläpitää kovin montaa viikkoa. Puhumattakaan siitä, että tällainen dieetti opettaisi meille sitä, miten oppisimme syömään ja liikkumaan tasapainoisesti myös dieetin jälkeen! Olen itse läpikäynyt elämässäni lukuisia dieettejä saamatta yhdestäkään niistä irti sellaisia tapoja tai tottumuksia, joita pystyisin tai haluaisin noudattaa pitkäaikaisesti omassa arjessani.

Tästä päästäänkin dieettikulttuurin nerokkuuteen: se kertoo meille kaiken tarvittavan siitä, mitä tarvitset painonpudotukseen neljässä viikossa. Mutta se jättää kertomatta sinulle, miten sovellat tietoa ja oppimaasi omaan arkeen niin, että esimerkiksi dieetillä pudotettujen kilojen ylläpitäminen onnistuisi. Sen sijaan se myy sinulle uuden dieetin, johon on uskomattoman helppoa tarttua silloin, kun ahdistus takaisin hiipivistä kiloista on voimakkaimmillaan.

Itse en kannata enää millään mittarilla dieettien noudattamista, mikäli toiveissa on päästä eroon kehoahdistuksesta, oppia pitämään omasta kehostaan, syödä terveellisemmin, liikkua säännöllisemmin tai pudottaa hieman painoa. Oman valmennusfilosofiani mukaan muutoksia arkeen voi nimittäin tehdä niin paljon mielekkäämmilläkin tavoilla, jotka ovat kaiken lisäksi lempeitä.

Moni kuitenkin epäilee näiden lempeiden ja mielekkäiden tapojen toimivuutta. Uskoisin, että tässä ollaan hyvin samankaltaisen ilmiön äärellä kuin silloin, kun ihminen vertaa mielessään rauhallisen kävelylenkin ja HIIT-treenin eroja: happihyppely ei saa meidän mielissämme samankaltaista arvostusta kuin sykkeet korviin saakka nostava hikitreeni. Uskomme, että kovalla treenillä kulutamme enemmän kaloreita, minkä johdosta laihdumme tehokkaammin ja nopeammin kuin rauhallisella kävelylenkillä. On totta, että kovatehoinen treeni kuluttaa enemmän sitä tehdessä kuin rauhallinen, matalasykkeinen kävely. Mutta raju treeni vaatii keholtamme kävelyä enemmän niin energiaa, lihasvoimaa, nopeutta kuin reaktiokykyä sekä rutkasti enemmän aikaa treenikertojen väliin, jotta kehomme ehtii palautua treenin aiheuttamasta kuormituksesta. Lisäksi väsyneenä, stressaantuneena tai kuormittuneena HIIT-treenin kimppuun on kovin vaikea, jos ei jopa mahdoton lähteä. Kävelylenkille kehosi taas on lähes aina vastaanottavainen, sen voi toteuttaa päivittäin ja sen avulla voi useimmissa tapauksissa helpottaa mm. väsymystä ja stressiä.

Vertauskuvallisesti kyseessä on siis kovin samankaltainen ilmiö. Kun ryhdymme rajoittamaan äkkiä syömistämme ja liikkumaan moninkertaisesti aiempaan verrattuna, vaadimme keholtamme ja mieleltämme aiempaa enemmän, jolloin kuormituskäyrä pomppaa pilviin. Pienemmillä, lempeämmillä ja asteittain etenevillä muutoksilla voisimme kuitenkin päästä samaan – ellei jopa parempaan – lopputulokseen. Se kuitenkin vaatii meiltä enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä ja usein ulkopuolisen valmentajan apua.

Kumpaa tapaa sinä pystyisit ylläpitämään helpommin ja säännöllisemmin esimerkiksi vuoden ajan? Tai vaikkapa 10 vuotta? Entäpä kumman tavan avulla uskoisit saavuttavasi oikeasti niitä pysyviä tuloksia?

Ihanaa sunnuntai-illan jatkoa!

Facebook
Instagram