Olen viettänyt suurimman osan elämästäni peläten epäonnistumista. Se on pelottanut niin hirmuisesti, että se on estänyt minua pyrkimästä kohti omia unelmia. Kun epäonnistumista pelkää, alkaa herkästi välttelemään tilanteita, joissa on pienikin mahdollisuus mokata. Tällöin tulee ikään kuin huomaamatta eläneeksi elämää jatkuvalla mukavuusalueella, jossa ei tarvitse kohdata vaikeita tunteita tai sietää epävarmuutta. Mukavuusalueella ihminen kokee pitelevänsä lankoja visusti omissa käsissään. Mukavuusalueella omataan tietoa, ymmärrystä ja osaamista, jolloin kaikenlainen tekeminen on helppoa ja mutkatonta. Me ihmiset tarvitsemme mukavuusaluetta elämäämme säännöllisesti, siinä ei itsessään ole mitään väärää. Mutta mikäli olemme mukavuusalueella jatkuvasti, emme opi emmekä kehity. Ja tämä taas herkästi on suurin syy sille, että omat unelmat tuntuvat kovin kaukaisilta ja saavuttamattomilta.
Jos tunnistat itsessäsi piirteitä siitä, että sinun on vaikea epäonnistua ja että tämä pelko jollakin tavalla kahlitsee sinua, et ole tuntemustesi kanssa yksin. Epäonnistumisen pelko voi juontaa juurensa monenlaisista syistä. Siihen kietoutuu vaikeutta sietää ja käsitellä negatiivisia tunteita (kuten ahdistusta, häpeää ja surua) ja lisäksi se on vahvasti kytköksissä itsetuntoon ja minäkuvaan. Myös yhteiskunta ja sosiaalinen media korostavat ja nostavat esiin onnistujatarinoita. On paljon helpompaa tehdä somepostaus suuresta onnistumisen hetkestä kuin kymmenistä epäonnistumisista ennen sitä. Sen vuoksi epäonnistumisen pelosta irti pyristeleminen ei ole aivan niin yksinkertaista, että hoetaan peilin edessä mantraa ja sen jälkeen mikään ei enää pelota.
Puhun varmasti lähes kyllästymiseen saakka niin valmennuksissani kuin Instagramin puolella (@mielipuuhissa) tunnetaitojen merkityksestä hyvinvoinnissa. Mutta tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että niillä todella on aivan valtava vaikutus kovin monenlaisiin hyvinvoinnin haasteisiin. Siksipä ensimmäinen askel kahlitsevasta epäonnistumisen pelosta irrottautumiseen onkin opetella tulemaan sinuiksi ahdistuksen, surun, häpeän ja pelon tunteiden kanssa. Ei mikään helppo juttu ja vaatii rutkasti aikaa, lempeyttä, kärsivällisyyttä ja toistoja. Mutta ilman näiden tunteiden parempaa käsittelemistä ei epäonnistumisen pelon taklaaminenkaan onnistu.
Toinen askel on siinä oivalluksessa, että epäonnistuminen ei tee sinusta epäonnistujaa. Se ei siis ole millään tavalla kytköksissä siihen, miten taitava, lahjakas, hyväksyttävä, arvokas tai pätevä ihminen olet. Epäonnistuminen ei siis määritä sinua ihmisenä. Se ei liity oikeastaan mitenkään muutoin sinuun kuin siten, että mokaaminen on normaalia, luonnollista ja sen vuoksi osa ihmisyyttä. Jokainen meistä epäonnistuu joskus.
Epäonnistumiseen liittyy valtavasti negatiivisia mielikuvia. Sen ajatellaan usein olevan jotenkin noloa ja sellaista, josta täytyy visusti vaieta. Epäonnistumisista ei puhuta ystävien kesken tai työpaikan kahvihuoneissa. Mutta niistä voidaan kyllä osoitetaan tarvittaessa syyttävällä sormella. Kolmas askel liittyykin yleiseen mokakulttuurin muutokseen, jossa jokaisella meistä on vastuu. Moka on lahja. Mokaamalla me voimme oppia. Mokaaminen kuuluu osaksi onnistumisen ja kasvun prosessia. Usein vasta mokaamalla oikein isosti ja kunnolla, voimme saavuttaa suuria asioita.
Kaikenlaisista epäonnistumisista tulisi puhua nykyistä avoimemmin ja kannustavammin, ei häpeillen ja syytellen. Kun jokainen meistä uskaltaisi tuoda rohkeammin esiin niin pieniä kuin isoja epäonnistumisia, vähenee myös pelko epäonnistua kuin itsestään. Oma pelkoni epäonnistua on vähentynyt roimasti edellä mainituilla askelilla. Olen myös alkanut jakaa jatkuvasti enemmän epäonnistumisen kokemuksia läheisten ja ystävieni kanssa. Nämä keskustelut ovat olleet oivalluttavia ja opettaneet, ettei epäonnistumisessa oikeastaan ole yhtään mitään sellaista, mitä tarvitsisi hävetä.
Kun pääsin irti epäonnistumisen pelon kahleista, uskalsin 11 vuoden odottelun jälkeen ryhtyä yrittäjäksi. Edelleen on jaksoja, jolloin pelko epäonnistua voimistuu niin, että tekee mieli heittää hanskat tiskiin. Sen sijaan, että oikeasti heittäisin hanskat tiskiin, annan tunteiden tulla ja juttelen niistä jonkun kanssa, hengittelen ja nukun yön yli. Usein seuraava päivä on jo helpompi. Epäonnistuminen saa jännittää ja pelottaa, mutta mikäli se estää sinua pyrkimästä kohti omia unelmia, sitä vastaan kannattaa ehdottomasti taistella. Juju on siinä, että ei luovuta, vaikka välillä pelottaisi, jännittäisi ja ahdistaisikin.
Miten sinä suhtaudut epäonnistumisiin?
