Dieettikulttuuri on opettanut meidät siihen, että hyvinvointia kuuluu edistää kurinpalautuksen avulla. Tähän sisältyy ajatus siitä, että hyvinvointiin liittyy tietynlaisia sääntöjä ja että näiden sääntöjen rikkomisesta seuraa jonkinlaista ikävää ja ei-toivottua. Esimerkkinä tästä toimii loistavasti dieettikulttuurin perusajatus siitä, että ruoat jaotellaan sallittuihin ja kiellettyihin ja että jälkimmäiseen sortumalla seurauksena on lihominen.
Dieettikulttuuri vetoaa markkinoinnissaan epätoivoisten ihmisten tunteisiin. Tässä on isketty todelliseen kultasuoneen, sillä kukapa meistä ei haluaisi eroon omasta kehoahdistuksesta ja mahdollisista ylimääräisistä kiloista mahdollisimman helposti, nopeasti ja vaivattomasti?
On sanomattakin selvää, että liian tiukkaa ja rajoittavaa dieettiä vain harva jaksaa ylläpitää kovin montaa viikkoa. Puhumattakaan siitä, että tällainen dieetti opettaisi meille sitä, miten oppisimme syömään ja liikkumaan tasapainoisesti myös dieetin jälkeen! Olen itse läpikäynyt elämässäni lukuisia dieettejä saamatta yhdestäkään niistä irti sellaisia tapoja tai tottumuksia, joita pystyisin tai haluaisin noudattaa pitkäaikaisesti omassa arjessani.
Tästä päästäänkin dieettikulttuurin nerokkuuteen: se kertoo meille kaiken tarvittavan siitä, mitä tarvitset painonpudotukseen neljässä viikossa. Mutta se jättää kertomatta sinulle, miten sovellat tietoa ja oppimaasi omaan arkeen niin, että esimerkiksi dieetillä pudotettujen kilojen ylläpitäminen onnistuisi. Sen sijaan se myy sinulle uuden dieetin, johon on uskomattoman helppoa tarttua silloin, kun ahdistus takaisin hiipivistä kiloista on voimakkaimmillaan.
Itse en kannata enää millään mittarilla dieettien noudattamista, mikäli toiveissa on päästä eroon kehoahdistuksesta, oppia pitämään omasta kehostaan, syödä terveellisemmin, liikkua säännöllisemmin tai pudottaa hieman painoa. Oman valmennusfilosofiani mukaan muutoksia arkeen voi nimittäin tehdä niin paljon mielekkäämmilläkin tavoilla, jotka ovat kaiken lisäksi lempeitä.
Moni kuitenkin epäilee näiden lempeiden ja mielekkäiden tapojen toimivuutta. Uskoisin, että tässä ollaan hyvin samankaltaisen ilmiön äärellä kuin silloin, kun ihminen vertaa mielessään rauhallisen kävelylenkin ja HIIT-treenin eroja: happihyppely ei saa meidän mielissämme samankaltaista arvostusta kuin sykkeet korviin saakka nostava hikitreeni. Uskomme, että kovalla treenillä kulutamme enemmän kaloreita, minkä johdosta laihdumme tehokkaammin ja nopeammin kuin rauhallisella kävelylenkillä. On totta, että kovatehoinen treeni kuluttaa enemmän sitä tehdessä kuin rauhallinen, matalasykkeinen kävely. Mutta raju treeni vaatii keholtamme kävelyä enemmän niin energiaa, lihasvoimaa, nopeutta kuin reaktiokykyä sekä rutkasti enemmän aikaa treenikertojen väliin, jotta kehomme ehtii palautua treenin aiheuttamasta kuormituksesta. Lisäksi väsyneenä, stressaantuneena tai kuormittuneena HIIT-treenin kimppuun on kovin vaikea, jos ei jopa mahdoton lähteä. Kävelylenkille kehosi taas on lähes aina vastaanottavainen, sen voi toteuttaa päivittäin ja sen avulla voi useimmissa tapauksissa helpottaa mm. väsymystä ja stressiä.
Vertauskuvallisesti kyseessä on siis kovin samankaltainen ilmiö. Kun ryhdymme rajoittamaan äkkiä syömistämme ja liikkumaan moninkertaisesti aiempaan verrattuna, vaadimme keholtamme ja mieleltämme aiempaa enemmän, jolloin kuormituskäyrä pomppaa pilviin. Pienemmillä, lempeämmillä ja asteittain etenevillä muutoksilla voisimme kuitenkin päästä samaan – ellei jopa parempaan – lopputulokseen. Se kuitenkin vaatii meiltä enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä ja usein ulkopuolisen valmentajan apua.
Kumpaa tapaa sinä pystyisit ylläpitämään helpommin ja säännöllisemmin esimerkiksi vuoden ajan? Tai vaikkapa 10 vuotta? Entäpä kumman tavan avulla uskoisit saavuttavasi oikeasti niitä pysyviä tuloksia?
Ihanaa sunnuntai-illan jatkoa!
